tiistai 31. joulukuuta 2013

Uusvuas.

Vuatta vaihdetaan täälä makkaraperunoitten, nöttösöverien ja piänen lasten metelin saattelemana. Mahtavaa vuatta 2014 kaikille. Huamena yritän saada aikaseks koostetta kaikista pyhistä. Materiaalia olis kyl. :)

maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulun tuaksuja ja touhja.

Tohinaa ja touhua on kyl. Tuaksujaki varmaan olis, jollei pirun ärsyttävä plenska löis päälle. Nokka on niin tukosa, et laatikotki on tarttenu maistattaa muilla. Ovat kuitenki väittäneet et hyviä on. Lanttu-, maksa- ja porkkanalaatikot odottaa paistajaans, äitin resepteillä tehty tiätty. Toista kertaa itte sörtteerasin, ihan hyvin meni.

Laatikoitten lisäks joulupöytään kuuluu tiätysti (anopin paistama) kinkku, possunmakkarat, siänisalaatti, rosolli, graavilohi ja se mäti. Mulle ehkä se tärkein. Pual killoo odottaa syäjääns. <3

Pöperöitten lisäks päänvaivaa tuattaa tiätysti siivoominen. Inhooninhooninhoon! Siispä osittain ulkostettu se homma. Siivoojat kävi sen eniten käytetyn kerroksen siivoomasa. Siittä hualimatta piänet aatonaaton siivouskiukut koettu, mut nyt on rauha kutakuinki maasa. Paketit on paketoitutettu pikkusiskolla ja vähä jo rapisteltuki. Kuusen kävi Miäs hakemasa omasta mettästä, huamena saa mukulat koristella. Aatto tullee kovvaa kyytiä. Kivvaa! :)

Oikein mahtavat pyhät kaikille ja rauhallista joulua! <3

tiistai 17. joulukuuta 2013

Sokerihiiren tunnustuksia.

Oli pakko tarttua tohon karkkien top 10- haasteen (tai top 30, jos multa kysytään...). Minni oli ainaki Lande Livingisä kirjottanu niin hauskasti, et omat muistelot tuli miäleen väkisinki. Ja ku ei meinaa päivääkä mennä etteikö karkkia tulis syätyä ni tää on aika iisi ratkasu katkasta blogihiljasuus. :)

10) Fazerin sininen. Tää peruselintarvike on ihan vaivihkaa hiipiny yhdeks suasikiks. Suklaan puputtaminen on niin turvallista. Ja hyväksyttää. Kuka nainen ny ei suklaata söis? Ja sillähän on niitä terveysvaikutuksiaki... Onon. Ennen saatto mennä levyki illasa, nykyään voi jäädä yhteenki rivviin.

9) Tennismailat. Ennen ostettiin ärrältä tai Talouskaupasta vitosella piäniä, nyt ostetaan isoja Filmtownista. Mut vitosella kumminki. Mustia ja hedelmiä kuuluu olla yhtä monta joka sorttia.

8) Laku- ja vadelmavenneet. Ja nimenommaan Malacon. Muut on liian viinikumisia. Ja aina kuuluu syädä pareittain.

7) Punaset apinat. Olisko Zoo- nimisiä oikeesti. Semmosia piäniä punasia, irtokarkkilaarista löytyviä. Nää toimi myäs Ellastisen kakkakarkkeina. Pottaharjottelun aikaan ku tuli onnistuneita suaritteita, sai yhden punasen karkin. Motivaatioo mukulalle ja äitille hyvä (teko)syy pittää irtsareita kaapisa.

6) Naperot. Eli Bimit eli Simsalabimit. Eli ihan alkujans Tupuhhupulupu- pastillit. Piäniä punasia, vihreitä ja keltasia rakeita. Ennen sai väreittäin askeisa, sit ne lyätiin sekasin askeihin ja nykyään saa vaan laareista. Kamalan kivoja ostaa sillon ku joskus viälä oli jottain euron/ kg tarjouksia. Sai meinaan halvalla aika kohtuukokosen säkin. :D

5) Lakukännykät. Eka oli Wanhat autot, mut ne jäi ikävästi hammasrautoihin kii. Mut sit tuli Kännykät. Samanlainen kääre ku Wanhoisa, oli vaan keltasininen. Ihanan pehmosta ja hyvvää lakua. Eikä meinaan jääny rautoihin kii. Jos joku tiätää, et näitä viälä saa, ni kertokaa. Ostan heti!

4) Mamsit ja Bamsit. Sokerilla päällystettyjä neonvärisiä kovia vaahtorakkeita. Mamsit tiätysti mansikkaa, Bamsit banaania. Irtokarkkilaarien helmiä, kans pareittain syätäviä. Ihan viälä aikuisiälläki saanu kilarit ku sisko meni ja söi mun vaivalla pussin pohjalle säästämäni Mamsit. "ÄLÄ SYÄ MUN MAMSEJA!", tais siskoparka hiukan säikähtää. Tosi aikuista, krhm.

3) Tupla. All time favourite jo lapsuudesta. Mega, snack tai king size. Ihan sama. Mut hyvvää aina. Takuuvarma päivän pelastaja.

2) Pantterit. Ne tavalliset ja hedelmät siis. Lapsena laivalta sai niitä tavallisia oikein isomman pussin. Se oli juhlaa. Suupiälet mustana imeskeltiin sokerit eka pois ja sit vasta pureskeltiin. Maksimaalinen nautinto.

1) Rippot, tulkaa takaisin! Hiukan kovempia, ei superhöttöjä, vaahtokarkkeja. Sitruuna, mansikka, banaani ja päärynä oli makuina ja päällä ohuelti tomusokeria. Vaaleenpunanen iso pussi. Nää oli piänempänä laivareissujen must. Olis kiva maistaa et tiätäs onks nää oikeesti hyviä ja paljonks mennee nostalgian piikkiin. :)

Ja hei, kaks jäi viälä pois. Budapestit, eli viulukarkit. Parhaita konvehteja ikinä. Ja sukulakut. Riittävän kovia et voi kuaria ja syädä sen sukun erikseen. Näitä saa aina tuada laivalta.

Tää oliki sittenki aika vaikee. Meinas tulla runsaudenpula. Maailmasa on liikaa hyviä karkkeja. Sokerihiiri kuittaa!

torstai 12. joulukuuta 2013

Muistatteks mua?

Oommää hei hengisä viälä, älkää viälä unhottako. Oikein ärsyttää ku en (mukamas) kerkee kirjottaan.

Nytteki olis ideoita parriinki juttuun, mut nukkuakki tarttis. Tännään piti kirjottaa, mut Miäs tiätysti sotki kuviot.

Se rikko eilen puhelimens. Tännään se osti piänellä kiukulla uuden. Kokeili, kiros et se on ihan paska ja toivotti hyvät joulut. "Siinä on sulle etukäteislahja, mää otan sun puhelimen." Jaha juu ja tämä selvä. Ilta siis meni yhteystiatojen siirron ja synkronoinkin ja muun erinomasen tuhtaamisen parisa. Et semmosta.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Salarakkaani.

Aikasemmin täälä blogisa jo paljastin suuren ruakarakkauteni, bèarnaisen. Noh, on olemasa yks viäläki suurempi. Herkkujen herkku, minkä kulta-aika on kovvaa kyytiä tulosa. Eilen jo ostin hiukan fiilistelymaistiaisen, ja ai että. Se ei vaan petä. Meinaan mäti. 

Mein historia juantaa juurens johonki seiskaluakan tianoille, 90- luvun loppualelle siis. Äiti varmaan kauhisteli mun aneemista jouluruakalautastani, ja ehdotti et maistasin mätiä. Voisin kuulemma tykätä. Mää olin sitä miältä et kyl possunmakkara, maksalaatikko ja kinkku piisaa. Äärettömän nirsona otin kumminki piänen nykerön maistaakseni. Ja tadaa, se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tai purasulla kai oikeemminki. Ei sitä tiätenkä paljaaltans syä, mut yhdistettynä ranskankermaan, punasipuliin ja paahtoleipään, täydellistä! Äiti on myähemmin naureskellu et ei ehkä olis kannattanu kehottaa maistaan, mää ku voisin syädä sitä ihan rajattomasti. :D 

Mun lempparimätini on kirjolohenmäti. Oon yrittäny hifistellä siian ja muikunki kans, mut varsinki siianmäti maistuu vaan vahvalle kalasopalle. Ja ku se suutuntuma on tärkeä juttu, ni kirjolohenmäti on ihan ykkönen. Ne pallurat ku on niin paljo isompia siinä, ni ne poksuu suusa oikein kunnolla. Mut se et satun tykkään juur kirjolohenmädistä on mun onneni. Siinä ku sattuu olleen aika paljo kivampi kilohinta ku muisa, heh.

Parastahan mäti on tiätysti isona kasana leivän päällä, mutku oon pihi ja toivon et sitä mätiä riittää mahdollisimman monneen leipään, oon päätyny tekkeen mössöö. Ei tuu lohmittua ihan niin paljoo. Mössö kaikesa yksinkertaisuudessaan on tosi helppo tehdä. 

MÄTIMÖSSÖ: 
n. 100g (valutettua) mätiä
1 prk ranskankermaa
yks keskikokonen (puna)sipuli
mustapippuria myllystä

Sitte vaan kaikki sötkötettään keskenäns, laitetaan ruisleivän tai paahtoleivän päälle ja nautitaan. 

Mössöistä parhain.

torstai 28. marraskuuta 2013

Hädässä ystävä tunnetaan.

Viime viikonloppuna mun ystäväni ammattikorkeeajoilta tuli meille yäkyllään. Samanen ihminen on mein Pikku-H:n kummitäti ja oli mun tomera kaaso sillon aikoinans. Vaikka ei kovin ussein nähdä, ni tietää et aina voi toiselle soittaa ja rutista millon mistäki.

Miäs ilmotti pari viikkoo sitte et sillä olis firman pikkujoulut, ja mää ehdin jo miättiä et tylsääää! Yksinäinen ehtoo tulosa. Ei olis voinu parempaan saumaan tää ystävä soittaa ja kysyä et voiskos se tulla meille yäkyllään. Jeeee! Tiadosa oli siis suklaata, juustoja, rapunöttösiä ja ihan pikkusen ystävän tekemää kotiviiniä. Unohtamatta tiätenki armotonta kälätystä ja ruatimista. Parasta.

Mut seuraavana päivänä se vasta vetiki ässän hihasta. Olin yläkerrasa käymässä ja alas tullesani määrin et misä kaveri luuraa. Se löytyki kodinhoitohuaneesta pyykkejä viikkaamasta. Ensiks alko hiukan hävettään, mutku se riittävän monta kertaa käski mun rentoutua ja ajo pois jaloista, ni pakko oli antaa sen touhuta. Kyl lämmitti miältä, pyykkienviikkaus ku on heti imuroinnin jälkeen veemäisin kotihomma. Ja sen näköinen mein kodinhoitohuanekki kuulemma oli. :D Hän vaan kuulemma halus auttaa. On se aarre. <3

Tommoset jutut ne lämmittää miältä aina. Kyl mun kelpaa.


Ps. Meillä on astuttu nykyaikaan. Ostettiin i-padi, anteeksi siis mahdolliset kirjotusvirheet. Ei autocorrecti tykkää oikein murteesta. Vaikka on tää kyl näppärä. Sohvalla löhötesä voi blogata paljo paremmin ku läppärillä.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

"Parhaat löytöni teen kierrätyseskuksista ja roskalavoilta."

Yleensä mua ruppee aina naurattammaan ku luen jottain sisustuslehtiä. Kaikki on ihan viimesen päälle ja nurkat on täynnä toinen toistans uppeempia tavaroita ja kunnon designiaki. Ja sitte ku lukkee et mistäs moisia saa hankittua, tullee etteen toi fraasi. Aaha.. Miksei täälä päin oo tommosia roskalavoja? Tiätysti laudankappaleista ja styroksistaki vois saada jottain kivvaa tuunattua...

Meillä meni toukokuusa arkihuaneen lamppu rikki. Kummipoika (melkein 30v. :D ) pomppas riamuisans sohvalta ylös ku Suami teki maalin mm-lätkäsä. Ja löi siinä samalla vahingosa nyrkkins kattolamppuun. Sirpaleet vaan lenteli ku kupu meni pärreiks. Ite loisteputket kumminki toimi viälä. Mut sit ne palo. Mut ei se haitannu ku oli kesä. Ei sillon valloo tartte. Sit tuli syksy. Ja hämärä. Mut onhan meillä piäni lukulamppu, kyl se riittää. Mut sit siittäki palo lamppu. Noo, kyl telkkaria voi kattoo tai tiatokonetta käyttää pimmeesäki. Miäs aina huamautteli mulle, et mites se kattolamppu... Kunnes tosa pari viikkoo sitte sillä meni hermot. Se juaksi vintille, toi siältä lampun, korjaili sitä pikkusen ja ruuvas kattoon. Mää imuroin sit ne noin tuhat hämähäkkiä ja kärpästä, mitä siältä varisi. Nyt on valloo taas.

Mut se ite lamppu. Otsikosta vois päätellä et olis oikein joku aarre löytyny. Mut ei. :D Mein tapauksesa toi lause vois muuttua muatoon "Paskimmat löytöni teen meidän vintiltä.".  Lamppu itesäns ehkä viälä menis, sammutettuna ainaki. Ja jos se olis jossain oikeesti osana sisustusta. Mut mein arkihuane, noh ei se ainaka sisustettu oo. Pikemminki ehkä jämähuanekalujen kaatopaikka vois olla oikeempi termi. Mut pidemmittä puheitta: Tadaa!

On se ruma.
Ja sytytettynä viälä rumempi. "Ihanaa, meillä on aurinko sisälläkin.",
tuumas Ellastinen. Kiva se on et joku tykkää. :D

Ps. Hengisä siis ollaan, sori vaan blogihiljasuudesta. On mukamas niin kiireistä. Pyh.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Tiivistelmä.

Lyhyestä virsi kaunis. Tämmöstä meillä on ollu viimesenä parina viikkona, kaikenlaista piäntä.

Oltiin laavulla. Makkaranpaistoo ja mukuloita.
Hippaa mettämaisemisa.

Oltiin myäs lastenkonsertisa. Esiintyjänä oli Siina ja Taikaradio. Jokaisella sukupolvella on ilmeisesti oma Pikku Kakkosesta tuttu laulattaja, tyyliin Eeva-Leena tai Satu Sopanen. :) "Voi ihme, määhän oon nähny ton tädin telkkarissa.", totes Ellastinen ihmeisäns.  Kiva tapahtuma oli, paikallinen MLL järkkäs synttäreitten kunniaks ilmaiskonsertin.

Lelukuvastot valtaa mein huushollin. "En voi uskoa silmiäni!", huudahti
Ellastinen ku Disneyprinsessa- barbit näki.

Huamatkaa Ellastisen asu. Metsolan ysmyistä tarttu mukkaan sulonen sateenkaarimekko. Sen likka halus yhdistää kaikkein värikkäimpään paitaan, mitä löyty. Jos ootte joskus ihmetelly et miltä näyttää ku kaikki maailman värit mennee yhteen paikkaan, ni tolta suurinpiirtein. Väriä harmaaseen syksyyn! "Ei parane Sotshin olympialaisiin lähtee tolla mekolla.", kommentoitiin mekosta. Hekoheko. >:) 

Pikku-H tuli kovin kippeeks. Onneks antibiootit autto.

Samasista ysmyistä löyty myäs Pikku-H:n haalari, "Pympy", niinku hän itte sitä kutsuu. Oon kovin tyytyväinen tohon, kerranki löyty tommosia potkuhousumallisia riittävän isoina kokoina. Nyt ei palele varpaat öisin.

Pappa keinuttaa.

Isänpäivänä lahjottiin tiästysti Miästä, perinteisesti kerhon shhhh-askarteluilla, kunnon aamiaisella ja flanellipyjamalla. Mut käytiin isoisiäki muistamasa. Pappalasa, eli mun iskällä, saatiin niitten omista lampaista niitten ihan alusta asti itte tekemää kebabbia. Oli muuten ihan sairaan hyvvää.
Tehtiin myäs retki mein ommaan kellariin. Peuranakkeja grillatesa ja takkatulta ihmeteltäesä. Mukulat tykkää, piänellä vaivalla saa vähä ekstraa päivään. 

Ellastinen ja mein evväät.

"Takkatuli on sitten kaunis!"
Yhdyn kommenttiin. :)

Et sellasta täälä. Vähä sentään jottain muutaki ku sitä paljo jauhamaani uutta arkee. :)

torstai 14. marraskuuta 2013

Viikko ruuhkavuasia takana.

Se on eka viikko pulkasa kohta. Melkosta on ollu, en sanois et rankkaa, mut erilaista ny kumminki. Ja heti on päivittäminenki jääny. Pöh. Ei vaan kerkii, ja illalla pittää mennä aikasin nukkumaan ettei kauheesti nukkuis pommiin. Heihei aamukölliminen ja peiton alle käpertyminen, tervetulloo kylmät, pimmeet ja väsyneet aamut.

Tyä ittesäns on mukavaa. Piänet lapset on niin vilpittömiä touhuisans, ja aikalailla kaikesa tekemisesäns. "Kuin sulla voi olla noin iso nenä? Ja kuin sää pidät lastenmekkoja?" :D  Mulla on muutamia lapsiryhmiä vedettävänä, ihan erilaisia keskenäns mut mukavia yhtäkaikki. Fröbelin Palikoita on jumpattu sillai ettei tosika, ja nallesabluunoita piirretty niin et käsi vässyy. Ja ku seurakunnan kerhoista on kyse, ni täytyy sitä hengellisyyttäki sivuta. Illalla nukkumaan mennesä kaikuu Hoosiannat pääsä, tuutulaulu seki mennee. Mulle siis. :)

Isoin myllerrys on tiätty se, et tytöt on ny ihan oikeita päivähoitolapsia.  Kaks päivää takana, ja ihan loistavasti on menny. Tiätysti on alun uutuudeen viähätystä, ja niitä huanoja päiviä väistämättä tullee, mut silti voin heittää ylävitoset itteni kans ja todeta et Jee! Oltiin maanantaina tutustumasa, ja tytöt oli niin innoissaan ettei olis kottiin ees malttanu lähtee. Pikku-H:ki viälä toppahaalareisans lähti taapertammaan kohti leluhuanetta, ku olis tarttenu pihalle lähtee. Eilistä ekkaa aamua jännitin ihan hulluna, mut huihai mittään hättää ollu. Ei tullu edes itkua, mut mukkaanlukien. Sinne ne jäi ilosesti vilkuttamman. (Ny meinaa kyl tulla poru, ku miätin et kuin hianosti se meni. Oon niin ylpee!)

Hoitotäti kerto eilen mukuloita hakiesani et hyvä miäli on ihan molemminpualista. Ellastinen oli kuulemma usseemmanki kerran todennu et "Hoitotäti, sinä olet kiva. Minä viihdyn täällä." Ja sammaa se on meillekki kertonu. Vaikka "oli minulla äiti sinuakin ikävä. Ihan tosi pikkuisen, näinnäinäin vähän. Sillai millipikkuisen."  Vaikka vähä oudolta viälä tuntuuki et en näe omia mukuloita herreillä ku pari-kolme tuntia päiväsä, ni voin todeta et mukavaa vaihtelua tää tyähommeli on. Ainaki tällai vajjaan viikon kokemuksella. :)

Ja loppuun viälä; Mun päivän soundtrack.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Koska kaikisa blogeisa on vähä kissaa...

Sillon ku Maija kävi meillä taannoin, se pyysi mua kirjottammaan piänen kissahistoriikin. Kaikkihan ny kissoista tykkää. Ja en oo tainnukka mainita et meilläki moinen elelee. Ja melkonen tapaus onki. Niinku oli mein eka kissaki. Tää nykynen on numero kakkonen.

Ensiks oli Kaapo. Se eli meillä lyhyen ja vaiherikkaan elämän. Sillä oli joku itsetuhonen viätti, sen verran tiuhaan yhdeksää elämääns kulutti. Kaapo tuli meille kesä-heinäkuusa vuanna 2008, mun pikkusiskon kisu oli sen äiti. Pääsi siis sukulaissijotukseen. Kaapo kuali marraskuusa 2008. Itseasiasa eilen tuli päivällens viis vuatta siittäki. Äkkiä aika mennee. Mut niihin muutamiin elinkuukausiin mahtuki sit paljo.

Se oli aika leikkisä ja villi piäni kollipoika, ja sen huamas. Ku oltiin saatu kaikki rokotteet kohdilleen, oli aika tutustua ulkoilmaan. Hianosa Kaapo- laatalla varustetusa pannasans se tutkaili pihhaa. Erräänä päivänä se tutkailiki sit jäteöljytynnyriä hiukan liianki läheltä. Sain töihin tekstiviästin "Kissa tippu öljytynnyriin, mut on se kunnosa.". En onneks montaa kertaa ollukka Miästä pyytäny sitä tynnyriä peittämään. Noh, ton jälkeen peittiki. Kaapo onneks selvis suuremmitta vammoitta, päivystyksesä käytiin ja pyyhkeellä hinkattiin puhtaaks. Kuntoon tuli, muistoks jäi ennen valkoset, sen jälkeen harmaat raidat. Sen episodin jälkeen ei sit mennykkä kauan, ku Kaapo tahto osallistua ruoanlaittoon. Meni ja maisto chilipalkoo. Ja sai ripulin. Sit se jahtas leluhiirtä, meinaan niin innokkaasti et juaksi päin mein "anopinpallia" eli pitkäpiikistä kaktusta. Siihen ne jäi piikit sen kylkeen roikkumaan. Eiku nyppimään. Kissa murjotti tovin kaapin alla ja pian taas jatko koheltamistans.

Sit alkoki olohuaneen nurkkaan ruikkiminen. Kollin vaistot alko herätä ja samalla alko sen päivänen mouruuminen. Aloin puhua et tarttis pallit nipsasta, loppus se kuseskelu ja vonkuminen. Kaapo varmaan pelästy miahuutens pualesta, ku katos aika pian sen jälkeen. Kaks päivää se oli häviksisä ja mää porasin. Samana päivänä oli mun iskän häät. Viaraat ihmetteli et ottiks isän uus vaimo niin koville, et koko ajan itketti. "Eiku mun Kaapo katos."  Seuraavana päivänä Miäs sit meni ettimään kisun, ja löysiki sen kuivurilta. Hengettömänä. Täysin siistinä, ei ollu raajat poikki tai muitaka vammoja. En tiädä oliks saanu myrkkyä vai mikä oli, mut ei auttanu. Kualonkankeuski oli jo iskeny. Ja mää porasin. Lohduti lohduti sano iskä. Sanottiin kisulle sit heihei ja päätettiin antaa sille polttohautaus hakepannusa. "Ettei supikoirat häpäse sen hautaa, maaki on jääsä.", perusteli Miäs. Poru jatku. Ja pian tuli kaverilta tekstiviästi "Jokos on uutta kissanpentua tulilla?", sillon loppu poru. Mut ei kyl naurattanukka. Kaveri sai huutia, vaikkei se raukka tiänny et Kaapo oli juur siirtyny lämmittämmään mein vesipattereita. Tarkotti vaan kysyä et joko on haettu uus kissa. Noh, sittemmin asia on ehkä anteeks annettu.

Kaapo oli hiano kisu, ahkerasti se piti seuraa ja nukku pää läppärin päällä ku opinnäytetyätä kirjotin. Ja viäresä se nukku kans. Sillon ku ei nukkunu tiskikonneesa. Eli sillon ku se ei koheltanu, se nukku. Hassu kissa, levätööt rauhasa. :) Kuvvaa mulla siittä ei oo, mut täältä voitte käydä kurkkaamasa sen siskoo Pötiä. Kaapo oli aika samannäkönen, hiukan vähemmän valkojalkanen vaan. <3

Kaapoo päivän porattuani velipoika sano et niitten Irman seittemästä pennusta yks, piänin ja surkein, oli ilman kotia. Sen nimi oli Klenkka-Ellen ja se oli pikimusta. Hain sen meille, siittä tuli mun laastarikissa. Se oli ihan armottoman piäni, oikee rääpäle. Ja ilkee ku mikä. Puri heti ku sai sormen, varpaan tai vaikka nenän lähietäisyydelle. Mut söpö se oli. Ja nukku taas mein viäresä. Klenkka-Ellen muuttu jossain kohtaa Kertuks. Nykyään se on ihan Keke vaan. Tai Keijo Hujanen, tai Kepe. Tai Kertrud von Kissanen.

Pari vuatta se sai olla mein vauva, sai oman joulupaketinki aina. :D Sit sen maailma järisi, meille tuli ihmisvauva. Mut yllättävän hyvin se sen otti. Hiukan haisteli, mut anto vauvan olla rauhasa. Paitsi sitte ku vauva, Eli Ellastinen, halus tehdä tuttavuutta. Sillon se sai pari kertaa kynsistä. Kerttu on aika omaehtonen. Sitähän ei meinaan silitellä, ellei hän itte tuu läheisyyttä hakemaan. Se ei myäskä kehrää. Tai tuu oikeestaan sylliinkä. Se vaan on ja näyttää ilkeeltä. Yät se riahuu ulkona, kova se on hiirestämmään. Ja ku se haluaa sisälle, se hyppää kärpäsverkkoon roikkumaan. Jossei sitä huamioi siinä roikkumasa, se syä reiän siihen verkkoon. Kamalan näppärää ku se voi kesäsin sit loikata siittä reiästä sisälle, ku ikkuna on auki.

Spidercat.
 Sillon ku se ei riahu ulkona, se nukkuu. Yleensä sohvan selkänojalla (ku se on eka repiny kissaa varten laitetun rätin siittä alas.), tai lasten vaatteitten päällä, jos niitä suinki jossain sopivasti lojjuu. Yleensäki kaikki paikat misä ei sais olla, on parhaita nukkupaikkoja. Esimerkiks Ellastisen sänky. Siittä tullee takuuvarma poru. Ellastiselle meinaan.

Perusasento, -paikka ja -ilme. "Eniten viluttaa kaikki."

Niinku sanoin, Ellastisen syntymän se otti aika lunkisti. Toista oli Pikku-H:n kans. Samana päivänä ku Pikku-H saatiin laitokselta kottiin, päätti Keke käydä kynsin sen päähän kii. Veri lensi ja mää pelästyin. Kissa lensi Miähen toimesta salamana pihalle. Lähellä oli ettei saanu vihtavuaren latzkatzia saman tiän. Onneks tilanne kuitenki näytti pahemmalta ku oli, isoilta haavereilta siis vältyttiin. Mut kissa ulkoistettiin. Pualisen vuatta se asu eteisesä ja pihalla. Aina jos silmä vältti, se kävi sihisemäsä vauvan peitoille, vaatteille tai vauvalle. Vaikka sit ikkunan tai oven takkaa. Riitti et Pikku-H itki. Ehkä se ajatteli et "Mää sen yhden viälä kestin, mut ei perkele te menitte toisen viälä tänne kantamaan." :D Mutku kovat pakkaset tuli, oli kissanki nöyrryttävä. Se luavutti ja antaa nykyään mukuloitten olla rauhasa. Yleensä se vaihtaa huanetta, ku mukulat ilmestyy. Eikä ne siihen oikein koskekka, pari kynsikosketusta on riittäny opettammaan.

Tosin en tiädä onks Kekestä tulosa vanha. Se meinaan on alkanu kiähnätä. Ja kerjää välillä rapsutuksiaki. Ja kerran kuulin ku se kehräs. Sillä on kans hassuja ominaispiirteitä. Joko sillä on ilmiömäinen haju- tai sit kuuloaisti. Saman tiän ku Oltermanniköntsä isketään pöydälle tai peuran vakuumi aukee, kuuluu jaloista "Mmäy". Vaikka se olis ollu ihan eri kerroksesaki. Eläinlääkäriinki se on tutustunu. Ku on kova pualustammaan reviiriäns, ni kolhuja tullee. Kerran on paikattu reikä takajalasta, nyt sillä on reikä ottasa. Miäs epäili et sitä olis ammuttu ottaan ilmakiväärillä. Mut tiä sit. Hyvin on parantunu ja kissa on oma ittens. Ilkee ruipelo, niinku omistajanski, sano siskot joskus. :D

lauantai 9. marraskuuta 2013

Kerhotädin uudet vaatteet.

Tää postaus on toteutettu yhteistyäsä Melutalon rouvan kans. (Ai että ku kuulostaa ihanan viralliselta ja hianolta. :D )

Ku käyttämättömät lomapäivät napsahti tilille ja tiato uudesta tyäpaikasta tuli, ajattelin ostaa ittelleni jottain kivvaa. Pari uutta vaatetta, vois sitte töihin laittaa muutaki ku kotirönttöset. Mun ongelma on vaan se, etten oikein tahdo löytää vaatteita itelleni. Tai ehkä löytäsin, jos tiätäsin mitä haluaisin.

Toisaalta haluaisin olla supertyylikäs ja -naisellinen kevyisä puseroisa ja farkuisa, semmonen vähä klassinen. Mut toisaalta taas tykkään erilaisista koltuista ja aina mukavista legginseistä, ja värit ei oo ollenka pahitteeks. Marimekolta löytyy jottain kivoja kolttuja, Me&i:n mallistoista löytyy kans välillä. Mut muuten oikein ei. Yhä usseemmin huamaan etten oikein löydä ennää ostoksilla mittään. Onlystä ja Vero Modasta oon kasvanu yli, mut oikein muihinka kauppoihin en ossaa mennä. Ja ku oon ihan onneton ompelija, vaatteitten on pakko olla heti sopivia ja oikeenlaisia. Kyl voi siis vaatteitten hankintaki olla vaikeeta. Mut sit kekkasin!

Aikasemmin täälä blogisani kehuin suamalaista käsityätä, ku ostin Melutalon housut Pikku-H:lle. Oon ollu niihin ihan sikatyytyväinen, on käytetty melkein joka päivä, jos vaan pesusta on joutaneet. Housut on tosi laadukkaat, niin kankaan ku tyän jäljenki osalta. Ellastisellekki tuli hankittua pipo, ja ihan yhtä tyytyväinen oon siihenki ollu. Oon myäs aikasemmin jo kiinnittäny huamioo Melutalon käyttämiin kankaisiin. Ihanan ilosia ja värikkäitä, iskeny ihan täysillä. Ja kerran ku tekkee aikuisten vaatteitaki, ni miksen tillais ittelleniki jottain.

Laitoin viästiä Melutalon rouvalle ja äkkiä sainki vastausta mitä olis valmiina mun koosa. Valmiina ei kuitenka sit ollukka mittään juur mulle sopivaa, mut aika äkkiä sain viästiä kangasvaihtoehdoista. Sovittiin sitte piäni diili (siittä toi yhteistyä :) ), ja valkkasin pari kangasta mistä mekot haluaisin. Muutki yksityiskohdat sovittiin ihan mun miälen mukkaan, esim. hihan- ja helmanpituus. Ja sitte odottammaan.

Toimitusajat tiätty vaihtelee, mut se on ihan ymmärrettävää ku Rouvallaki on jälkikasvua ja muutaki puuhaa ompelusten ohesa. Mut mun ei tarvinnu kuitenka kauaa odottaa, niinku ei aiempinaka kertoina. Tännään siis hain paketin postista, ja siältä paljastu kaks ihanaa mekkoo. Viarastan sannaa "lempivaate", mut näistä voisin sitä käyttää. Mukavia, ilosia ja nättejä, oikein kerhotätimäisiä totes miäs. Mää tykkään ja isosti! Marraskuun loppuun rouva ottaa tilaustöitä vastaan, sit tullee niisä taukoo. Mut ns. valmistuatteita saa kyl. :)

Ja tadaa, täsä ne on. Pistin Miähen oikein kuvvaamaan asukuvia. :D Kaverina tiätty kotikalsarit (tarttis ostaa uudet, tyäversiot!) ja villasukat.

Froteinen versio, Iloinen kettuliini.

Ja trikoinen, Fall in love.

Käykääs kattomasa Melutalon blogia. Löytyy värejä, illoo ja ihania ompeluksia. Ja löytyy facebookistaki.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Päivän suursaavutus.

Tännään mää tein sen, vihdoinki. Ah niin piäni ja mitätön, mut hei, mein huushollisa ihan järjetön askel kohti helppoutta ja piäntä sisustuksellisuutta. Sain siis jopa paikoilleni eilen ostamani vahakankaan. Ooo, mikä urotyä. :D

Mein olohuaneremontti valmistu hiukan vajaa kolme vuatta sitte. Sillon kaikkien hämmästykseks hankin oikein verhot olohuaneen ikkunoihin. Kyse on kumminki huushollista, mitä kaverit kutsu nuakkariks. Se kertonee ehkä jottain mein sillosesta sisustuksesta. Kalusteet (ja se yks verho!), mitä meillä oli, oli enemmän ja vähemmän haalittuja. Ei siis mittään harkittuja sisustuskokonaisuuksia. Sillon käytin tekosyynä muutenki niin kamalaa ympäristöö. En varmaan ikinä toivu siittä yrjönvihreestä kokolattiakarvamatosta. Nyt mulla ei ennää oo tekosyitä, mut silti ne piänet yksityiskohdat on jääny odottammaan.

Miäs on natkuttanu natkuttamasta päästyäänki, et mun tarttis ostaa vahakangas ruakapöytään. Säästyis hiukan pöydän pinta, eikä pöytäliinan virkaa ennää toimittas Runosmäen väliaikaiskämpän pallopullop*lluverhot. Mut emmää semmosia muista, ku mua se pöytäliinattomuus ei sillai häiritte. Mut nyt se on siälä pöydällä. Voi että et voi piäni ja mitätön asia saada ihmisen näin ittetyytyväiseks. Vaikka oikeesti se ei ees oo kauheen nätti, tai ei ainaka sovi mein olkkariin. Mut oli kököt valikoimat ja määhän en perhana ilman sitä kangasta olis kottiin tullu. Ei sitä määkimistä olis kukkaan kestäny. :D

Pöytäliinan tuaman puuhakkuuden siivellä hinkkasin myäs vihdosta viimein Pikku-H:n syättötualin. Kaikki ketkä meillä on joskus käyny, muullonki ku jouluna, tiätää et se on saastanen. Sitä kuivuneen ruoan määrää, hyh. Kuin voi olla ihmiselle vaikeeta sen tualin (ja pöydän kans) pyyhkiminen heti tuareeltans. Paljo kivampihan se on tiätenki kirota ja raaputella niitä puurokökköjä tiäs millä teräasseilla irti. Mut nyt on siistiä. Ainaki huamiseen aamupuuroon asti, jippii.
                               
Siisnä se on. Vau. Ja puhdas syättötualiki. Ohhoh.


Ps. Tulipa pitkä sepustus niinki tärkeestä asiasta ku pöytäliinasta. Mut hei, pöytäliina. Meillä. Ihan vaan mein pöytää varten ostettu. Vaauu, en pääse tästä asiasta yli.                                 

tiistai 5. marraskuuta 2013

Uusia tuulia ykskaks, yllättäen.

Täälä aiemmin kerroin millai menin ja irtisanoin itteni. Sillon olin vakaasti sitä miältä et nyt kotielämää, mut mut... Ihmisen miäli on ailahtelevainen. Ihan vaivihkaa huamasin vilkuilevani tyäpaikkailmotuksia ja miättiväni et jos kuitenki. Nyt ku olis vapaus valita, ni miks en valittis. Niin paljo ku lapsiani rakastanki, oon vihdon uskaltanu myäntää et oon samalla ihminen, mikä kaipaa sitä paljo kuulutettua ommaa aikaa.

Noh, Miäs kerran sano et huamasiks paikallislehdesä ku haettiin kerhotätiä (lastenohjaajaa siis). Siälä se oli, piäni ja kaikinpualin huamaamaton ilmotus. Pistin kokeilumiälesä hakemuksen, sain kutsun haastattelluun ja viikko sitte soitettiin et "Onneksi olkoon.". Eilen kävin sopimasa käytännön jutut, sain kouraani ison nivaskan paperia, avaimet ja uuden puhelimen. Ens maanantaina alkaa sit täys hööki. Kaikki tää on tapahtunu parisa viikosa, pää on melkosen pyärällä. Mut silti, edelleen tuntuu hyvältä. Tyä on juur sitä mitä tyältä tällä hetkellä toivon. Tyäajat noudattellee normi päivätyätä, saan siis olla varmuudella illat ja viikonloput kotona. Ja niin ankeelta ja pinnalliselta ku se kuulostaaki, ni tiato tulevasta palkkapäivästä piristää kummasti kans.

Ja silti, ku ihmismiäli (mun miäli ainaki) on monimutkanen, ensimmäiset illat tyän saamisen jälkeen paruin. En ilosta, vaan ahdistuksesta et joudun laittaan mukulat, Pikku-H:n varsinki, päivähoitoon. Sammaan aikaan haluaisin olla töisä ja kotona. Miks ei vaan vois saada kaikkee? Ahdistusta kyl helpotti kummasti se, et varsinki Ellastinen on ihan intona päivähoitoon pääsemisestä. Se on jo pitkään kärttäny et miks hän ei pääse päiväkottiin, ku kaveritki on. Ja nyt ku tiätää et pääsee, kyssyy joka aamu et "Joko tänään, joko tänään?".  Ja ku surkuttelin et miten Pikku-H mahtaa hoitoon menon ottaa, totes Ellastinen et "Älä sure äiti, olenhan minä siellä H:n kanssa. Minä pidän siittä hualen."  Sniif, äitin oma reipas muru. <3

Miältä helpotti myäs se, et oltiin sunnuntaina lastenkonsertisa. Siälä Pikku-H paineli Ellastisen ja muitten alle metristen peräsä, tanssas ja teki tuttavuutta. Ei paljo äitin peräsä oltu, niin kivvaa oli omanikästen kans. Se on rohkee ja sopeutuvainen likka. Luulen et äitillä on enmmän itkusa pitelemistä, ku hoito starttaa. Onneks likkojen pitäs päästä perhepäivähoitajalle, on sit pehmee lasku. Innolla, piänellä haikeudella ja jännityksellä kohti tulevaa. Viimesestä kotiviikosta otetaan kaikki ilo irti. :)

Tää biisi nyt ei varsinaisesti liity ite aiheeseen, mut onpahan soinu pääsä siittä asti ku laitoin ison pyärän pyäriin. Ja hyvä biisi. :)




Ps. Blogihan ei sit ennää oo kotiäitiblogi. Mut kirjottamista en lopeta. Sen luppaan.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Satumainen suklaakakku.... Noh, ainaki melkein.

Miäs täytti vuasia tosa pari päivää sitte. Ellastinen halus tehdä isille kakun, tarkemmin sanottuna "aivan satumaisen maukkaan suklaakakun. Semmoisen sydämenmuotoisen, kun me tykätään isistä.". Mun jauhopeukalo ku on aika onneton, jouduin muutaman kerran sit niäleskelemmään. Ideoita ja reseptejä tuli kyseltyä kaikilta vastaantulijoilta, paineet oli kovat. Lopulta päädyin kuitenki mein suvun supersalaseen mutakakkureseptiin. (Eli aika perus mutakakku, mut maineeltaan jo legendaariseks muatoutunu. Ja reseptiä ei ihan kenelle vaan anneta. ;) )

Pikku-H ku saatiin päikkäreille, ni ei muuta ku leipomishommiin. Eka haaste oliki jo suklaan sulattamisesa. En älynny et suklaa sullaa aika paljo noppeemmin ku isot voiklimpit, ja pohjaanhan se meinas pallaa. Mut ei onneks sit kuitenka. Helpotuksen huakaus. Seuraava haaste tuli siinä kohtaa ku yleiskone nostettiin pöydälle. Ellastinen juaksi karkuun. Sillä on kamalan herkät korvat, ja se pelkää kaikkia kovia ääniä. Sovittiin sit et taikina on mun osuus, Ellastinen hualehtii koristelusta. Lopulta taikinaa tuliki sit niin paljon et se ei mahtunu edes kahteen mun sydänvuakaan. Pakko oli syädä loput. Ja tiätysti ku ne vuoat oli niin piäniä, pohjista tuli aika ohuet ja ne meni hiukan liian kypsiks.

Mut ei hättää, kätevä emäntä oikein hoksas et ne kaks lituskaahan voi laittaa niinku päällekkäin ja tuloksena onki täytekakku. Välliin vaan muussattua vadelmaa, ei kaivannu ees kostukkeita ku sen verran meheväks ja etäsesti mutaseks jäi kumminki. Koristukseks valikoitu Ellastisen toimesta kermavaahto, vadelmat ja miähekkäät pinkit sydänströsselit. Hyvvää tuli. Vaikka ei se leipominen kuitenka ihan mun juttu oo.. Kamalan haastavaa, mut nyt voinki vuaden taas röyhistellä rintaani. "Ku mää sillon kerran leivoin meinaan."

Näillä aineksilla ku lähtee liikkeelle,
ni ei voi tulla pahhaa.

Hifistelin hiukan mun yleiskonneella. Siihen kuuluu tommonen K-vatkain, minkä pitäs tehdä leivonnaisista ekstrakuahkeita. Tuli kyl ihan hyvä taikina ja ilmava kakku, mut emmää kyl mittään erroo huamannu tavallisseen vatkainossaan. Mut onhan toi ihan hiano. :D

Koo niinku kuahkee.

Laaduntarkkailua Peltorit pääsä. Ei ota hurina korviin. :)

Laaduntarkkailua vol. 2

Mutakakun muadonmuutos, tyylipuhdas täytekakku.

Valmis kakku. (Ja paskanen pöytäliina.)
"On se miähekäs", totes mun sisko.
Koristelun pääarkkitehti oli Ellastinen.

Ja ku kerran kaikkien kumminki alkaa nyt tehdä miäli suklaakakkua, ni pistetään nyt joku reseptiki. Suvun reseptiä en anna, ettei äiti suutu. ;) Mut tää Valion sivuilta googlettelemani oli melkein samanlainen. Tosin mein reseptisä ei mittään kaakaojauhoja oo, kunnon suklaata sen olla pittää.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Jäähyväiset heitetty.

Hahaa, pualiluvattomasti ryäväsin Miähen konneen käyttööni. Alkaa nyppiä pelkän puhelimen varasa roikkuminen. Eli pääsen ees hiukan laajemmin kirjottammaan. (Tosin täsä konneesa on ihan älyttömän surkeet näppäimet, meinaa vallan hermo mennä.)

Sunnuntaina oli kiva, mut toisaalta kovin haikeeki päivä. Joskus kevväällä tuli tiato et mun viimesen kymmenen vuaden ehdoton suasikkibändi meinais lopettaa. Eli siis PMMP:stä oli kyse. Ruisrokisa jo fiilisteltiin tippa linssisä, mutku tiato jäähyväisiartueesta tuli, tuli myäs semmonen "Pakko päästä, makso mitä makso"- olo. Onneks maltoin miäleni kuitenki hetken, enkä ostanu Tampereelle tai Turkuun lippuja. Meinaan ku tuli tiato jäähallikeikoista, ei ollu ennää kahta vaihtoehtoo edes et minne on päästävä. Jouduin siis jopa tykkäämään facebookisa Radio Suamipopista (Jaajo, yäääkk!), mut mitäpä sitä ei olis lippujen etteen tehny. :D Ja sitte vaan odottamista pari pitkää kuukautta.

Mut viime sunnuntaina vihdoin oli se päivä. Ja kannatti odottaa, olin niin onnellinen et pääsin sinne keikalle. Päästiin viälä tosi hyville paikoille, melkein etteen asti. Liki kolme tuntia + liki 30 biisiä = menetetty ääni, lukosa olevat korvat ja kippeet pohkeet. Eka kyynel tuli tirautettua jo Joutsenien aikana, tunnelataus oli hurja. Ja sen jälkeen tuli tirautettua kerran jos toisenki. Mut en ollu ainoo. :) Oli tosi kiva et biisejä tuli joka levyltä, jopa Lörpötys tuli välisoittona. Siinä kohtaa kyl taisin olla ainoo ketä osas sanat, heh. Ainoot kappaleet mitä jäin ehkä vähän kaipaamaan oli San Francisco ja Viimeinen valitusvirsi. Mut ilman noitaki oli ihan huippu. Riittävästi kunnon räyhäbiisejä ja reipasta meininkiä, mut kuitenki niitä rauhallisempia hetkiä.

Keikan jälkeen sai kaivella hoppeehilettä paidankauluksesta, oli hiukan ontto ja hassu olo. Et täsäks tää ny oli, mitä nyt mennään keikoille ja festareille kattomaan? Ja eiks ennää nyt sit tuu uusia hianoja biisejä. Voi ehkä tuntua hassulta, kuin mää ny yhtä bändiä ja sen lopettamista tällai surkuttelen. Mittään muuta musiikkia en ookka ikinä ottanu näin henkilökohtasesti, mut niin kliseistä ku onki ni näitten monia biisejä liittyy kiinteesti monniin mun elämänvaiheisiin. Saatikka et omistasin ylipäätään minkään bändin kaikkia levyjä, tai olisin käyny usseemman kertaan livenä kattomasa.

Ekan kerran tutustuin jo 2003. Kukkaan ei varmaan välttyny kuulemasta Rusketusraitoja tollon, mut mää tykkäsin alusta asti kappaleesta. Vaikka en varmaan ääneen kehdannukka sannoo. Kamoon hei, jotkut Popstars- tyypit ja kesäbiisi. Ei semmosesta voi vakavissaan tykätä. Diggailin siis salaa. Eka levy minkä ostin oli "Kovemmat kädet". Mut heti perrään piti mennä se "Kuulkaas enot"ki ostaan. Kovemmilta käsiltä tuli kuunneltua varsinki Oo siellä jossain mun- biisiä. Miäs oli armeijasa, ja ikävä oli kova. Siis nyyh, tää kertoo niin mun elämästä. Samalta levyltä yks lemppareita on Matoja. Sitä hoilattiin kovastikki uuden opiskelukaverini (nykyään Pikku-H:n kummitätskä, hyvä ystävä siis.) kans voimiemme tunnosa. Muutettu issoon kaupunkiin ja paljo uusia juttuja. Oltiin niin aikuisia. :) Kaikenlainen hauskanpito ystävien kans kiteytyy myäs tähän. Oltiin niin nuaria ja hualettomia. Mut elämä kulki etteenpäin ja seesty kovastikki. Kevväällä 2012 synty Pikku-H. Ykstoista päivää sen jälkeen oli Loimaan torilla PMMP:n levynjulkkarikeikka. Mää olin siälä äitini ja Ellastisen kans. Sillon kuulin Koko show'n ekkaa kertaa. Ei olis voinu enempää iskee. Siinä yävalvomissuasa tää oli äitivoimabiisi parhaimmillaan. Ja on viäläki. Voi että.

"Ei olla nuaria tyttöjä ennää.", totes mun siskoni ystävä keikan jälkeen. Nii, olipa karusti sanottu. Mut sammaan aikaan totta kuitenki. Kymmenen vuaden soundtrack pistetty pakettiin, kasvettu hädin tuskin täysikäsestä melkein kolmannelle kymmenelle. Melkosta. Mut vaikkei keikoille ennää pääsiskä, ni ainahan sitä voi laittaa levyn soimaan ja todeta "Vittu jee!" ja hetkeks kuvitella ittens parikymppiseks taas.


Ps. Kauhee Youtube-linkkien tulva, mut koittaakaas kuunnella joskus ajan kans. :)

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Sauli lukitti mun konneen.

Olis vaikka mitä kirjoteltavaa ja mukatärkeetä asiaa, mut mun tiatokone on melkosen solmusa. Olin Otavamedian kirjakaupasa ku kone pimahti. Hetken oli ruutu pimmeenä, sitte ilmesty näyttöön Interpolin, Supon ja tiäs minkä logot. Kaiken kruunas sormee heristelevä Herra Presidentti. :D "Olet katsellut luvatonta materiaalia. Laittoman pornografian lataaminen on rikos, ja rangaistus voi olla jopa 8 vuotta vankeutta. Maksa 100€ sakko, niin koneesi aukeaa."  Juu en oo maksamasa, vaikka noinki uskottava pelottelu. :D Kerran aiemminki käyny noin, sillon tiatokonneita ymmärtävä kaveri pelasti. Lupas nytteki yrittää. Viimeks jo ostettiin ulkonen kovalevy kuvia varten, mut Pikku-H tiputti sen ja nyt se ei toimi. Eli ostoksille, mars.

Mut niistä tuikitärkeistä asioista. PMMP oli sunnuntaina huikee. Tippa tuli linssiin usseemman kerran, olin niin fiiliksisä ku pääsin sinne. Tarkotus kirjottaa pidempi sepustus mein yhteisistä vuasista viälä. Toinen hauska juttu oli se, et Rynttyliisa-blogin Maija kävi mukuloittens kans meillä. Ollaan suvunloppuja, mut ei olla nähty varmaan 20 vuateen.  Oli mukava ku kävivät. Maija esitti myäs toiveen et kertosin kissahistoriikkia. Siittäki myähemmin, jahka pääsen kuvviin käsiks.

Ja muutaki jännää on, mut niin kauan ku oon puhelimen varasa, en jaksa pidempiä sepustuksia kirjottaa. Joululahjatoiveisiin on jo Miähen kans lisätty kone tai tabletti meiltä meille ittellemme. :)

lauantai 26. lokakuuta 2013

Pataruakaa.

Sain vuasi sitte jouluna valurautapadan Miäheltä lahjaks. Itte toivoin semmosta, mut luakattoman vähän mää sitä oon käyttäny. Nyt ku on ollu satteista ja syksystä, on kuitenki ruvennu tekkeen miäli pataruakaa. Raaka-aineksia ei onneks paljoo tarvi miättiä, ku viimevuatisia lihoja syädään tän vuatisten tiältä. Lihaks valikoitu tällä kertaa peuran sisäpaisti.

Koko homma siis alko siittä et sen paistiköntin saa semmoseks pata-aineksen näköseks. Eli kalvot, löllöt ja limat pois ja köntti kuutioiks. Semmosiks kaks senttiä kantiltans. Sen jälkeen ruskistus padasa, voisa tiätty. Sekkaan heitin rouhittua mustapippuria, merisualaa, valkosipulia ja rosmariinia.

Siinä ne ruskistuu.
Ku lihat oli ottanu riittävästi väriä nakkasin mukkaan vettä kolmisen desiä, siivutettua porkkanaa, punasipulilohkoja, kymmenisen kokonaista mustapippuria, lissää valkosipulia ja lopuks kaupasta bongaamaani riistafondia. Siittä tuli kivan katajainen maku, eikä ees ollu mittään täyteen E-kirjaimia tungettua sotkua.


Tilpehöörit laitettu, fondi puuttuu.
Tämmöstä se oli. Aika paljo kivampi maku tuli
ku peruskuutiosta.

Sitte vaan kansi päälle ja uuniin. Ekaks tunnin verran 175 ja sit toinen tunti 150, tai vähä alle. Uunisa olon aikana kerkes hyvin keittään perunat ja tekkeen fetasalaatin. Peruskaverit kaikelle. :)

Muhhii, muhhii.
Ja tadaa! Valmista.

Ihan hyvvää tuli, vaikken mikkään tämmösten kirkasliämisten patajuttujen ylin ystävä ookka. Hiukan ehkä olis saanu olla sualaa lissää. Mut sualaton ruaka onki mun perisynti ruoanlaitosa. Ei sillä et se haittais. On mukuloittenki mukavampi syädä, ku ei oo niin sualasta. Ja onneks on sormisuala. Apu kaikkeen. :)
Ja hei, huamena jottain ihan muuta. Suuntana Helsinki ja PMMP. Jee!

torstai 24. lokakuuta 2013

"Äiti käy nopsaan vessasa. Olkaa ihmisiks."

"Joojoo, tottakai me ollaan. Minä pidän huolen ettei H. tee tyhmyyksiä."  Pukki kaalimaan vartijana, oikein parhaimmillaan. Joskus on hätä. ja sillon on pakko mennä. Niin superäiti en oo et kykenisin odottammaan siihen asti et Miäs tullee töistä tai Pikku-H uinahtaa päikkäreille. Vauva-aikana oli helppoo, ku Pikku-H ei liikkunu ja Ellastisen pysty ottaan vaikka vessaan mukkaan. Tai laittaan portin taakse ommaan huaneeseen.

Mut sitte. Pikku-H ryämii, Pikku-H nousee pystyyn, Pikku-H ossaa avata väliovet (myäs sen kellarin betoniportaisiin johtavan, onneks on hakaset ja ilmastointiteippi.) Ellastinen kiipee portin yli, tai hups, ossaaki avata sen. Kaks touhukasta, ja ilmeisen miälikuvituksekasta, mukulaa ja koko talo temmellyskenttänä, ku äiti kykkii hyyskäsä. Vaikka vaan sen pari minuuttia. Tästä klassikkoasetelmasta on tullu pari ihan hauskaa esimerkkiä viime päivinä. Onneks ei oo sattunu mittään, ni voi viälä naureskella.

Tilanne 1)  Ellastinen ja Pikku-H on Ellastisen huaneesa, tekkee palikkatorneja. Katon tilaisuuteni koittaneen. Ehdin hädin tuskin vessaan asti ku kuuluu ilonen huudahdus  "Äiti, tuu kattoon. Maalasin H:n." "Ai ku söpöö, se on tehny siittä muatokuvan.", aattelin. 
Ei ku suarittaan lähempää tarkastelua. Ei ollukka ihan niinku aattelin. Ellastisen huaneesa istu Pikku-H, ilosena naureskellen ja naama täynnä vaaleenpunasta tussia. En kerenny ees sannoon mittään ku Ellastinen ylpeenä tokas "Kato, maalasin niskan kans."  Niin näky tehneen. Vaikka vähän meinas kismittää, ja tiätysti tuli toistettua perusjutut "Kuin sää ny tolleen...", ni oli se kyl huvittavvaa. Ja onneks tussiki oli vesiliukonen, ni isommilta harmeilta vältyttiin.

Tilanne 2)  Tännään aamulla ku olin saanu puurot mukuloille naaman etteen, ja varmistettua et kumpiki nakottaa pirtinpenkillä nätisti eikä pahempaa kolhuvaaraa oo, otin pikaspurtin kohti vessaa. Aika pian alko kuulua Pikku-H:n käskevä "Eijeijei!", ja taas viivana tsekkaamaan tilanne. Näky siinä edesä oli kutakuinki semmonen et Pkku-H:n puurolautanen oli kadonnu, Ellastisella oli kaks. Toinen tyhjä ja toista se kauho kiireellä tyhjäks, samalla tuuppien Pikku-H:ta kauemmas. "Mutta äiti, H. ei tahtonut syödä puuroa, vaikka yritin syöttää. Minä tahdoin lisää, kun mansikkapuuro on niin hyvvää. Otin siis H:n puuron ja ajattelin että syön sen oikein nopeasti."  No otin puuron (tai sen mitä siittä jäljellä oli), ja kummasti se vaan H:lle maistu. Ahne isosisko, ku viä puurotki toisen suusta. Ja lapsraukat ku joutuu kaurapuurostaki tappeleen. :D

Tilanne 3) Tää on oikeestaan ihan jokapäivänen tilanne, ne kiälletyt jutut ku vaan on kaikista kivoimpia. Mukulat rakastaa lastenlauluja ja tanssimista. Ainoo vaan et se tanssiminen on niitten miälestä kaikista kivointa olkkarin sohvapöydällä. Eli melkein tiätää et siinä kohtaa ku mää istahdan vessaan, mukulat kiipee pöydälle. Ja siälä ne jorailee ku mitkäki teiniketkuttajat Gigglinin suamirokki-osaston pöydilllä konsanaan. Yllättävän noppeesti ne siittä pöydältä luikahtaa myäs alas. Tästä kyl sanon aika lujastikki, ettei vaan sattuis mittään. Toistaseks ei oo, koputan puuta.

Ja nyt jos joku miättii et kuin se nyt tollai jättää vahtimatta, piänet mukulat. Joo, joskus on vaan kova hätä. Ihan piänestä ei tartte, mut viälä en oo sellanen superihminen et vessatta selviäis pitkälle iltapäivään. Oon vakavasti alkanu harkita sellasta bb-henkistä ratkasua tähän varmaan kaikkia äitejä vaivaavaan ongelmaan. (Tai ainaki niitä äitejä, keiden asumus on sen verta iso ettei sitä näe kokonaan vessan avonaisesta ovesta.) "Tämä on äiti. Ellastinen, lopeta välittömästi Pikku-H:n puuron syönti."  Toimiskohan se?


Touhupyllyt luvallisisa puuhisa. Pomppimasa ja riahumasa
viarashuaneen patjaläjäsä. 


Ps. Pahotteluni kovin vessakeskeisestä jutusta. Mut hei, naiset (äiditkin) käy joskus asioilla. Hui. :D

maanantai 21. lokakuuta 2013

Mallioppimisesta lyhkäsesti.

Ennen Ellastisen nukkumaanmennoo käytiin keskustelua siittä tartteeks omat lelut siivota. Se meni näin.
Ä: Mitäs sit jos lakattas siivoomasta kokonaan? Kuin kävis?"
E: No me hukuttais roskaan ja paskaan."

Emmm... Nii, ne lapset on tarkkakorvasia. Ja hyvämuistisia. Myännetään et ehkä joskus ehkä oon malttini menettäny ja moista ilmausta käyttäny. Hiukan hävettää, tars varmaan siistiä kiältä. Ja toisaalta, nauratti. Paska, höhöhö... Eiku "Hyi, ei noin saa sannoo. Onpa äiti ollu höpö pönttöpää ku noin sano. Sovitaanks et sanotaan vaan et likaa tai edes kakkaa..." "No joo, kyllä kai se käy. Vaikka sen minä sanon että siivoominen on sitte tylsää."

On se semmonen mini-me. :D

Metallisydän Mansesa.

"Kun yyyksin ooot, eikä toiiivoa nääy, oot voiiimatoon ja raskaaaks taaakkaa käääyyy. Et luovuttaa saaa, sillä rinnassasi hakkaaa... Sydän metallineen!"  raiku Mansesa eli Nääsvillesä eli Tampereella lauantaina. Pahoitteluni, jos eksyit hoodeille. Biisi on Teräsbetonia ja Metallisydän mein kotikontujen tyttökollektiivi. 

Yhteen aikaan piti aina jossain kohtaa iltaa luikauttaa Metallisydän, ku nähtiin. Varmaan kukkaan ei ennää muista et miks, mut kummasti se jäi elämään. Jopa niin paljo et inspiroidun aikoinaan tatuoimaan ystävät iholle. Metallisydän löytyy pohkeesta. Kumma et kukkaan muu ei ottanu haastetta vastaan. :D Meitä on siis kuus tyttöö aikuista naisihmistä, ketkä ollaan oltu kavereita jo niiltä ajoilta ku viälä kaikki Saviseutua asutettiin. Nykyään täälä ei muut ku mää ennää viihdykkä, muut on hajaantunu pitkin ja poikin Suamen suurkaupunkeja. Kuuden tytön lisäks on nykyään kuus miästäki, mukuloita ei mun harmikseni oo muilla ku mulla. Tasasin väliajoin aina nähdään, ja aina on niin mukavaa. Juttu jatkuu siittä mihin viime kerralla jäi, siinä on ihmiset kenen kans voi olla juur niin hölmö ittensä ku on. 

Reissun yhtenä pääsyynä oli jo aiemmin täälä blogisaki hehkuttamani Helmivillakko, ketä otti ja muutti studiostans ihan oikeeseen kivijalkaliikkeeseen Tullintorille. Edelleen kehotan kaikkia Tampereen seutulaisia menneen kattomaan. Tosin en ota vastuuta rahojen hupenemisesta, niin paljo kaikkee ihanaa se ossaa väkertää. :)

Maailman hianoin Helmivillakon tekemä hääkimppu. :)

 Skoolattiin siis sen kunniaks ja samalla reissulla saatiin pikkusiskon uus kämppäki tsekattua, ku se kiltisti majotti mut, Miähen ja mun siskon sohvalleen.

Käytiin reissun aluks koko ystäväporukalla syämäsä Roastissa. Ihan sairaan hyvät pöperöt, ei voi ku kehua. Oli alkuetanat, pääruoaks kerranki oikeesti medium pihvi ja jälkiruoks viälä soppakulhollinen valkosuklaa-lattee. Hyvä ruaka, parempi miäli. Ja paras seura. :) Syäminen on kans yllättvän kivvaa ku saa syädä lämpimän ruoan ja hualehtia vaan oman vattan täyttymisestä.

Meillä oli siis Miähen kans ihan vapaa viikonloppu. Mukulat oli mummulan helläsä huamasa. Ellastinen ilosena kerto et oli päässy ukkonsa kans saunaan, ihan ylälauteille asti. Ja mummu oli tehny lihapullia ja perunamuussia ruoaks. Kaikki hyvin siälä siis. Pikku-H:ki oli ollu reipas yäkyläilijä, nukkunu koko yän ihan kiltisti ja  nauttinu ehtymättömistä sylkyttäjistä. :) Kivoja breikkejä tämmöset, mut oli kyl niin kivvaa hakkee mukulat kottiinki. Syli täynnä sulosia ja ilosia lapsia, mikäs sen mukavampi tervetulotoivotus. Kyl ny jaksaa taas. :)

Ja viälä The biisi loppuun, olkaa hyvät.

torstai 17. lokakuuta 2013

Se ymmärtää sittenki!

Pikku-H ei ennää oo kauheen pikku. Oon viime aikoina havahtunu aina vaan usseemmin siihen et se on jo ihan iso, ja kovin omaehtonen, tyllerö. Oon jotenki pitäny sitä paljo pikkusempana ku Ellastista saman ikäsenä. Varmaan suurimmaks osaks sen takia et Ellastiselta tuli järjellisiä sanoja ja piäniä lauseita jo reippaasti alle 1,5- vuatiaana. Pikku-H taas ei oo paljoo puhheenlahjoja esitelly. Ennen ku nyt. Joka päivä tullee uusia sanoja, semmosia mistä ny ainaki äitins ymmärtää mitä tarkottaa. 

Ja ku niihin viälä liittää asiayhteyteen sopivat elleet ja ympäristön, ni kas, sitähän jo ymmärtää mitä se laps haluaa. "Nano", ja kohti ojennettu vesipullo tai edellispäivänä kirkkaasti raikunu komento "Kuakkaa!". Käännyin ympäri hellan edestä ja huamasin et likka nakottaa syättötualisa. Jaa niin mitä se tahtoo? :D Ensimmäinen lauseeks tulkittava höpötyski tuli viikonloppuna. Aiheena mikäs muu ku kakkajutut. Niistä on hyvä alkaa. Kummitätins totes aamu-unilta herättynä et tarttee päästä vessaan. Hetken päästä Pikku-H mennee osottelleen kohti vessaa ja hokkee "Nono, kakka."  Nii, mitäpä siihen totteemaan muuta ku et juu, kummitäti istuu vessasa. (Nonno on siis kummitätin lempinimi, siittä toi "Nono".) Ja voi että olin ylpee. Mun lapsi ossaa ja ymmärtää.

Ja mukavaahan tiätysti on, et se puhe toimii jo toisinki päin. Ainaki jos neitiä nyt sattuu korvien käyttö kiinnostaan. Siinä kohtaa ku alkaa joku epämääränen haisu tulla vaippaosastolta ja mää huhuilen likkaa tulemaan kohti pyllynpesupaikkaa, alkaa kova kikatus ja karkuunjuakseminen. Niin, se siis ymmärtää, totteleminen onki sit seuraava askel. :) Mut kummasti se helpottaa perusarkee, ku voi toiselle sannoo et haeppa kengät tai tuappa vaippa. Ja tiätää et se ymmärtää. Lapsen kasvun snifsnif- hetkiä elellään. Sovittasko silti et se kuitenki olis viälä pikku?

Se ossaa myäs pyytää osans herkuista.
"Namnam, anna!"


tiistai 15. lokakuuta 2013

Hirvimettällä, hirvimettällä...

"... me kuljemme pitkin sooitaa. Hirvimettällä, hirvimettällä, muijat keittää jo peeruunoitaaa.", hoilottaa Ellastinen. Miähen jokasyksynen hupi, mettästys, on alkanu. Aikasemmin se keskitty lähinnä peuroihin, nykyään jo hirviinki. Pari viikonloppua loka-marraskuusa se herrää aikasin, mankuu eväsleipiä ja rämpii äijälauman kans oranssi myssy pääsä pitkin lähimettiä.

Vaikka välillä (lue: aina) harmittaaki, ettei se oo viikonloppuaamuinaka köllimäsä koko perheen kesken, on se aika näppärä harrastus. Suht edullisesti saa sorkkaeläimistä pakastimen vuadeks täyteen, ei paljo tartte lähimarketin lihatiskille pysähtyä. Opiskeluaikoina jo oli aika mukavaa, ku pysty sillontällön ottaan ulkofileen pakkasesta ja paistaan kunnon pihvit. Ja onhan se aika hyvän omantunnon sapuskaa kans. Ku lihasta tykkää koko perhe, on aika mukavaa et se liha on lähiruakaa parhaimmillans. Eikä sillä, kyllä mää surutta voin syädä broileria tai nautaaki. Mut varsinka tota nautaa nyt ei tuu syätyä ku ehkä ravintolasa joskus.

Ellastinen ku alko kasvaa, piti hiukan miättiä et kuin suaraan sille nyt selostaa et mitä se isi siälä mettällä tekkee. Et sanotaanko isin nyt menneen ampumaan eläimiä, vai kiärtäiskö sen jotenki. Mut aika noppeesti se mukula sen ittekki oivalsi. Ku näki isin pyssyn kans, kysy vaan et "Tuollako isi sitten ampuu, että hirvestä tullee lihhaa?". Mitäs sitä asiaa siinä sit kiärteleen. Jo pari vuatta aikaa peuran nähdesä totes sillonen pualtoistavuatias "Pumpum."  Mettästäjän geenit. Nyt se ossaa jo kertoo et isi mennee mettälle, että saadaan ruakaa. "Isi vähän ampuu, sitten siitä kualleesta hirvestä tai peurasta tullee lihhaa. Kun syön lihhaa, minun lihakset kasvaa. Vähän niinkun raejuustostaki. Kato äiti mikä papu mulla on!"  Ja tokihan sille lapselle on kerrottu ettei mittään eläintä ammuta huvikseen, vaan ainoastaan sen mitä ruoaksi käytetään. Hyvin se on sen ymmärtäny, vaikka joskus ehdottiki et isi vois lähtee lehmämettälle, ku hän ei aina halua syädä peuraa.

Mun miälestä on aika hianoo et jo 3- vuatias tiätää mistä se ruaka tullee. Mitenkä sillä mettästämisellä tai teurastamisilla mässäilemättä, ymmärtää kuitenki et eläin kualee ja siittä kualleesta eläimestä tullee ruakaa. Et se sama tipu, mikä enon kanalasa kasvaa, on joskus koipena riisipedillä. Ihan luannollista. Et ei niinku olla viaraantunneita luannosta. Ossaa kertoo et liha ja maito tullee jostain sinne kauppaan. Ja sama homma kasvisten ja viljojenki kans. Kyl se likka tiätää et maanviljelijät kylvää viljaa et saadaan esimerkiks leipää ja puuroo. Ja et kurkut kasvaa isoisa kasvihuaneisa, et saadaan sit ostaa niitä kaupasta sen jälkeen ku omia kurkkuja ei talvella tuu.

Tämmösiä täsä hunteerasin, toivottavasti kellekkä kasvissyäjälle ei nyt tullu harmi hirvien pualesta. Yks asia, mitä on kans koittanu mukuloille (tai Ellastiselle ny toistaseks) opettaa, on se et ihmisiä on erilaisia. Toiset syä lihhaa, toiset ei. Oli miten oli, toisten valintoja tullee kunnioittaa. Kunnioittakaa teki sit meiän. :)

Ja loppukevennyksenä laulu, mikä naurattaa aina. Ainaki mein huushollisa.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Mistä on kiva viikonloppu tehty?

On ollu kiva viikonloppu. Ei mittään kummempaa, mut semmosta tavallista kivvaa. Pikkusisko, mitä ennen näin melkein joka viikko, on ollu kamalan kiireinen eikä olla nähty kahteen kuukauteen. Eli siis liian pitkään aikaan. Ja sen miästä viälä pidempään aikaan. Mut nyt ne tuli meille yäkyllään. Jee. Mukulat oli tädistä ja sedästä ihan onnesans. Viarailun kunniaks Pikku-H opetteli sanomaan "Nono", kummitätskän lempinimen siis. Liikkistä. :)


Pikkusisko paisto meille vohveleita iltapalaks.

Pelattiin lautapelejä. Se on aina kivvaa.

Tän hetkinen suasikki, Enigma. Sopivasti älynystyröitten hiaromista
ja silti hauskaa. 

Pe - la- yänä nukuttiin kunnon yäunet.
Pikku-H:n maailman sulosin unipörrö.

Mahtava sää koko viikonlopun.

"Voi jestas, mummi on ostanu uusia leekoja!"
Käytiin pitkästä aikaa mun äitilläki. 

Ps. Viime viikonloppuki oli kiva, kuvat vaan meinas unohtua. Ellastinen (ja Pikku-H) kävi vähä näyttämäsä kummeille talonrakennuksen mallia.



keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Kuume nousee... Taas!

Autokuume tullee aina kevväisin. Huamaat viättäväs aikaa Nettiautosa ja miättiväs kilometrimääriä ja korimalleja. Kivoja autoja huristellee joka pualella. Onneks se on kuitenki pääsääntösesti menny ohi ostamatta sitä autoo. Flunssakuume on se ärsyttävä joka keväinen, syksynen ja miksei talvinen ja kevväinenki vaiva. Viä voimat ja saa olon tyhmäks.

Sit on yks kuume, mikä tuppaa kyllään parin kuukauden sykleisä. Välillä se pikkusen hiipuu ja taas kohta nostaa päätäns. Sillon huamaa netisä surffaillesa eksyväns Pinterestin maailmaan tai sit tänne ihan vaan vahingosa. Ideat poukkoilee pääsä minkä kerkii ja kauhee hinku olis matkata Turun suuntaan. Välillä se mennee ohi ittestäns, välillä on pakko tehdä asialle jottain. Niinku ny viime kevväänä, sillon kätteen ilmesty ilmapallo. Puhun siis tiätenki tatuointikuumeesta. Asiasa on kuitenki pari piäntä muttaa...

Eka ja varmaan isoin mutta on mun ikioma Miäheni. Suuri tatuointivastustaja ja asiasta narisija. Se ei tykkää mun haaveilusta yhtään, eikä oikein niistä kuvistaka. (Tai ainaka se ei kaiken narinan jälkeen voi ennää sannoo et onpas kiva...) Erräänki kerran on Miäs kiukuisans lompsinu peuramettään mököttämmään, ku mun kuvailema "Ihan pikkunen ja siävä tähti"  muuttuki pariks isoks lelupalikaks... Pari päivää se jakso jäkättää ja marista, ja asia unohtu. Kunnes tulin kottiin "ihan vaan piänen tekstinpätkän"  kans. Krhm. Noh, ei se ennää ihan niin kiivaasti asiaan suhtaudu ku nuarempana; "Jos tatuoinnin otat, ni pellolle lennät.", sano Miäs nokkelana nuaruutens uhosa. No kuuteen vuateen en ottanukka, kunnes tajusin et eihän se nyt kyl sen asia oo mun tekemisistä ja ihosta päättää. Otin siis tatuoinnin. Ja toisen. Ja kolmannen ja neljännenki. Miäs mutisee, mut lähinnä sen takia ettei voi takkians ennää kääntääkkä.

Periaatteesa oon edelleen sitä miältä ettei se todellaka oo Miähen asia mun tekemisistä päättää, mut sit taas toisaalta... Tarttisko sitä sit hiukan tulla vastaan, onhan se Miäski jo aika monta kertaa tullu. Mutku ideoita ja halua olis, ni en niistäkä haluais tinkiä. Sallaa toivon et se joku päivä vaan sannoo et ota niin monta ku lystäät, mut sitä päivää tuskin tullee. Ideoita olis parriinki kuvvaan, piäntä asialle altistamista siis tarttis alkaa taas harrastaa. Se on itekki sillon alkuaikoina luvannu ottaa oman versions peurasta, mut ei oo viälä toteuttanu. Ja tuskin toteuttaaka, mut antas mun sit toteuttaa itteeni. Hiukan oon kateellinen pikkusiskon miähen suhtautumisesta. Se meni ja anto aikoinaan siskolle synttärilahjaks pääommaa ekkaa tatuointia varten. Ei meillä vaan. :D

Toinen mutta on tiätysti raha. Sitä ku ei nyt ainaka tällä hetkellä oo mitenkä ylimäärästä. Mittään monien satasien projekteja ei olis tiadosa, mut kyl se ykski satanen on tällä hetkellä liikaa. Vaikka sit taas toisaalta ku miättii ni onhan se ikunen sijoitus, jos esimerkiks vaikka vaatteisiin vertaa. Muita piänempiä muttia on sit nää perinteiset kyllästyksmää ja mitäs vanhana ja entäs tyäelämä. No toistaseks ei oo töitä haitannu enkä katumaanka oo ruvennu. Joku joskus hyvin sano et jos tatuoinnit on ainoo asia mikä vanhana harmittaa, ni aika hyvä elämä on ollu. Noin määki sen oon funtsinu. Ruma ja ryppynen on joka tapauksesa, ei siinä parit väriläikät paljoo tunnu. :)

Mahtavasti naamioitu karvajalka. Kuva vuaden takkaa.
Palikat ihan tuareina, tihuttavina ja rasvasina.
Mut silti, <3 

Sillon ku mää ekan tatuoinnin otin, ihmiset sano et koukkuun jäät ja lissää tullee. Mää yritin väittää et eikä, kyl mulle riittää tää yks väritön ja piäni. Vaikka sillon jo miälesä pyäri vähä värikkäämmätki versiot, ei vaan uskallus riittäny. Ikinä ei pitäs mittään vannoo. :)




maanantai 7. lokakuuta 2013

Pukuleikkejä.

Meillä vaihdetaan vaatteita, meinaan monta kertaa päiväsä. Ellastinen on tulosa parhaimpaan pahimpaan turhamaisuusikkään. Pitäs olla koruja, juhlakenkää ja -mekkoo koko ajan pukemasa ja äitin meikkipussi on vaarasa. Toppahaalaria on kans kiva pukkee sandaalien kans tai sit voi tunkee mun käsilaukun täyteen tavaraa, heiluttaa sitä ja olla Täti Moonika. Ja Pikku-H tekkee tiätysti kaiken peräsä. "Lapaa, pipoo, tenkää!"  Parasta mukuloitten miälestä on tiätysti tyhjentää kenkähyllyt ja kopistella mun kengisä. Mitäs sen niin väliä, vaikkei pystysä pysysiskä. 

Oon koittanu Ellastiselle ehdottaa, jos vaihdettas päiväsä vaatteet vaan kolme kertaa. Muuten se kantaa koko vaatekaappins sisällön alakertaan, yks vaatekerta pyssyy päällä ehkä pual tuntia. Ku eka tarttee olla "prinsessa, sitten kesälyyli ja sen jälkeen onkin lumimyrsky- juhlat", onhan se ny ihan selvää ettei sillon yhdellä vaatekerralla pärjää. :D Ellastinen tykkää stailata myäs Pikku-H:n ommiin vaatteisiins sopivaks, jos isosiskolla on raitapaita ni täytyyhän sitä piänemmälläki sit. Aika liikutavvaa oikeestaan. Ja on tosta vaateinnostuksesta hyätyäki. Yleensä Ellastinen on jo pukenu ittens omasa huaneesa valmiiks, ennen ku huutelee isiä tai äitiä porttia avvaamaan. Ennen pukeminen oli yks isoimpia kiukun aiheita, mut ennää siittä ei onneks tartte vääntää. Nyt väännetään sit siittä et tartteeks taas vaihtaa vaatteet.

Kai maar noi pukuleikit on aina mukuloita kiahtonu, eräitä kertoja on tainnu itekki tultua vanhempia "viihdytettyä" muatinäytöksillä. Eikä ihan yhtä tai kahta kertaa... Ja hei, jatkuuhan ne pukuleikit joillain viälä isompanaki. Nimimerkillä "Voi ei mitkä tennarit/korkkarit/takki/mekko/farkut, kyl mää tommoset tarttisin ihan välttämättä."  Ja eräänlaista pukuleikkiä varmaan seki et tykkään kyl pukkee mukulat nätisti. Mistä liä siis tytöt moista oppinu? Peiliinkattomisen paikka, taas kerran.

"Me mennään nyt kaupunkiin."

"Minä olen Bella Ballerina!"

Melkein sopiva kenkä. Muuna asuna täys nakkeus. 


torstai 3. lokakuuta 2013

On haalarii, on tumppuu, on lakkii, on kuriksii, on välikausiii...

Toi edellinen mantra on soinu mun pääsä tän renkutuksen "on korkkariii, on leggariii"- kohdan sävelellä jo pari päivää. Ajankohtasta on siis taas välikausi. Toi maaginen sana, mistä Ellastisen elämän alkutaipaleella olin ihan hoomoilasena. Ei paljoo auennu äitinoovisille, mistä siälä Vauva- palstalla kohistiin, tai mitä ne kokeneemmat äitikontaktit oikein selitti. Eiks niinku lapsiperheisä eletäkkä syksyä tai kevättä, miks pittää sotkee joku välikausi siihen? Ihme koodikiältä.

Mut kappas vaan ku eka kevät Ellastisen elämäsä alko koittaa. Niin vaan heräsin määki tähän mystiseen välikausi- kulttiin. Ensiks meinasin et eiks ne kurahousut vuadelta -92 nyt muka kelpaa, turhaa hifistelyä kaikki muut. Mut hetkinen, vedenpitävä ei vissiin nykypäivänä tarkotakka ennää hiostavvaa kumipukua ja tönkköjä rukkasia, millä ei edes lapiosta saa otetta. Äkkiä sitä huamaski tavvaavans hankauksenkesto- arvoja ja vesipilarit summuut tecit ja suprafillit tuntu ihan luannollisilta asioilta. Siis miks ihmeesä lapsettomat siskot ei hyppiny riamusta ku löysin kirpparilta "siis laput kiinni olevat Ticketin plain rainit, yli pualet halvemmalla ku kaupasa!"  Nyt melkein jo hävettää, heh.

Ja edelleen se joka syksynen ja kevväinen metsästyksen riamu. Mistä löytää parhaat aleprosentit, kovimmat vesipilariarvot ja hianoimmat kuasit. Puhumattaka siittä tunteesta ku kädet hikkoo innostuksesta, ku oot juur tehny voittavan huudon Huuto.netisä. Ja siis tiätysti tää kahelius ulottuu ihan talvivaatteisiinki. Ja sangen tyytyväisenä voin todeta et yhtäkä ulkovaatetta en oo täydellä hinnalla ostanu, ja erittäin hyvin asians ajavat haalarit ja tykötarpeet on tytöillä aina ollu. Tän viikon saldona odottaa postisa Pikku-H:lle talvihaalari ja Ellastiselle alesta välikausihaalari ens kevvääks. Siis ens kevvääks, kuin järkevää hullua. Jostainhan ne riamut on revittävä. :D

Läpi on myäs käytynä monta äitiyspakkauslaatikollista erilaisia ulkovermeitä, yks ilta siinä meni. Mut nyt on kaapisa odottamasa tumput, lakit, kengät, villahousut ja muut. Ja voin kertoo et niitä ei oo vähän. Mut onhan se nyt ihan välttämätöntä et kummallaki mukulalla on neljät erilaiset talvikengät, kymmeniä pipoja, pari talvipukua ja öh... Nii, ja niitä välikausiversioita tiätty kans. Mut ne on sentään kiärrätetty, alesta ja mitä kaikkia hyvän omantunnon selityksiä niitä nyt onka. Osa piänistä pääsi onneks tännään likkojen pikkuserkulle hyätykäyttöön, ettei suatta vaan vintillä makkaa. Tuli hyvä miäli, ku niitten vastaanottajallekki tuli.

Siinä ne odottaa läpikäyjääns. Eipähän ainaka mukulat palele.
Maailman paras talvivaruste. Anopin kutomat
villahousut. Kiinteet sukat, ni ei aina oo kadoksisa
ja ulottuu kainaloihin. Eipähän palele selkä eikä vatta.
Ps. Verrokkina muuten kerrotakoot et äitin välikausikamppeet käsittää siskolta "ostetun" farkkutakin (ei siis senttiäkä viälä maksettu, mut kiva se käytösä on. :D ) ja hianon ulkoilutakin, rikkinäisellä vetoketjulla. Ja kesä-, välikausi- ja talvikenkinä mennee hyvin converset, villasukilla tai ilman. Ja omistan mää sentään yhden piponki. Mut mitäs äitin mittään väliä, kunhan mukuloilla on kamppeet kunnosa. Kauas on siis ajatusmaailmasa tultu niistä alkumetreistä.

tiistai 1. lokakuuta 2013

"Miksi?"

Parina viime päivänä on sen verran taas äitin älynystyröitä vaivattu, et listataas oikein ylös. Kyselykausi on kiivaasa vaiheesa, kysymystä tullee toisen perrään. Toisaalta on kiva olla se kaikkitiätävä viälä ainaki jonkun aikaa, ei se niin nuukaa oo menneeks vastaukset ihan justiins. :)

"Miksi lehmät märehtivät?"
"Miksi laulussa lauletaan enkelin käsistä, niillähän on siivet? Ihan pöhkö laulu."  
(PMMP:n lastenlevyltä löytyy Suojelusenkeli.)
"Miksi ihminen tarvitsee vaatteita, miksei aina voi olla nakupelle?"
"Miksi joku ruoka on pahaa, joku taas sikahyvää?"
"Miksi kalkkarokäärmeillä ei ole jalkoja?"
"Miksi kihokkikasvit syövät ötököitä?"
"Kuka on keksinyt raittiin ilman?"
"Miksi on olemassa jotain niin tyhmää kuin rahaa?"
"Miksi ihmiset juo purkista lehmänmaitoa, miksei ihmiset juo ihmisenmaitoa?"
"Miksi H. on tuppisuu tai sitten vaan hölöttää?"
"Miksi ihmisillä on lapsia?"  (Sanos muuta, tuumi äiti aamupuurokiukun aikaan... :D )

Isoja kysymyksiä piänellä ihmisellä. Eiku Wikipedia kirjanmerkkeihin.

(Kuvavarkaus googlesta vaan)




maanantai 30. syyskuuta 2013

Lumiani, Lumiani...

Miksi minut hylkäsit? On ihan äärettömän miältä ylentävvää ku on noin sata ja yks asiaa, mitkä pitäs hoitaa puhelimitse. Koska kaikki kivat viralliset laitokset on niinki hauskoihin aikoihin ku 9-11 auki, on pakko siirtyä puhelinasiointiin. Lisäks kaikkien mukavien ajanvarauksien, -peruutuksien, kyselytuntien ym. ym. ollesa aina vaan kukonlaulun aikaan sen tunnin ajan auki, on oltava skarppina luuri kourasa.

Noh mää poikkeuksellisesti olin, vaikka mukulatki nukku viälä. Huamasin et kas akku onki yän aikana loppunu, en ollu siihen varotusplinkutukseen vaan havahtunu, et olisin voinu laturiin tökätä. Puhelin viättiki sit yli kaks tuntia laturisa, kuitenka latautumatta tai tekemättä yhtään mittään muutaka. Ei auta eri laturi, eri pistorasia, käynnistysnapin maaninen painaminen pohjasa. Ei mikkään.

Kiukustunneena auto alle, tai olisin ottanu jollei mukuloita olis huvittanu vetkuttaa. Siis yli pualen tunnin väittely esikoisen kans aiheesta "Miksen minä voi mennä ballerinamekossa ulos, ei minua haittaa että on kylmä. En varmasti pue housuja, pipoa, lapasia...". Ja sammaan aikaan kuapus kätkee parhaans mukkaan jokaikisen lapasen ja muun mahdollisen vaatekappaleen. Mut lopulta auto alle ja lähimpään Giganttiin. Gigantin setä totes et ei voi mittään, hualtoon vaan. Jos joutuu ulkomaille lähettään, voi mennä kolmeki viikkoo reissusa. Ku kyselin et mitäs nyt ku ei oo puhelinta ja SIM-korttika ei käy mun vanhaan puhelimmeen, sain vastauksen et osta adapteri. Ei se kallis ollu, mut ärsyttää silti. Ja vihdoin viimein ku sain jollainlailla toimivan puhelimen kouraani, oliki kello jo niin paljo et kaikki puhelinajat oli jo ohi ja loputki virastot kii. "Olkaa hyvä ja yrittäkää huomenna uudelleen. Olemme avoinna 9-11."  Mrrr ja Grrr.


Varapuhelin; osittainen kosketusnäyttö, mikä ei kuitenka reagoi
niihin kosketuksiin/näppäilyihin. Siis hirrrrveen kiva ja kätevä! 

Kohta Ellastinen kerhoon ja Pikku-H unille. Sitte kahvia konneeseen ja miälenhallintaa! Kiitos ja anteeksi. :D

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Perunaa ja soosia.

Melkein aina ku haluan tehdä jottain ns. juhlaruakaa, ni teen lisäkkeeks veneperunoita. Tullee helposti, on keitinperunaa erikoisempaa (vaikka Miähen miälestä juhlaruakien aatelia onki valmiiks kuaritut keitinperunat. :D Mää en oo ihan sammaa miältä...) ja ainaki mein perhe tykkää. Mukulat kyl varmaan vaan sen takia ku on hauskan mallisia. Mut mitäs sen väliä, kunhan syävät. Pohja tälle reseptille on alunperin tullu anopilta, siältä oon apinoinu ja soveltanu. Soosina toimi tällä(ki) kertaa béarnaise, ja lisäks oli peuran ulkofileestä tehtyä grillipihviä. Juhlaruoan aihe oli tällä kertaa se irtisanoutuminen.

Fileistä otin kalvot irti ja leikkasin sen n. 300g pötkön neljään ossaan. Maustoin piänellä tilkalla grilliöljyä, rypsiöljyä, sormisualaa, mustapippuria ja valkosipulirouhetta. Miäs grillas ne pötköt, ne täytyy jättää mein miälestä reilusti mediumiks. Ku on käyny pakkasen kautta, ni uskaltaa mukuloillekki syättää. Mut sit niihin perunoihin.

HELPOT VENEPERUNAT

- Haluamas määrä perunoita (n. 3 issoo perunaa per aikuinen)
- rypsiöljyä
- mausteita maun mukkaan, esim. merisuala, valkosipuli, grillimauste tai rosmariini

Pese perunat, mut jätä kuaret. Lohko iso peruna n. 6-8 ossaan. Mää itte tykkään semmosista oikein rappeiks paahtuneista, ni ussein teen ohuempia ja paksumpia lohkoja. Mukulat saa ne paksummat, mää ja Miäs syädään sit ne käristynneemmät.
Laita perunat issoon kulhoon, lorauta päälle rypsiöljyä ja laita haluamas mausteet. Tällä kertaa meillä oli grillimausteversioita ku oli grillipihviäki.
Ku oot maustanu perunat, tullee tärkee jippo. Laita perunat mikroon pariks minuutiks, sillai et pikkasen alkaa kypsyä. Tullee sit uunisa paljo noppeemmin valmiiks. Mikrottamisen jälkeen paista uunin keskivaiheilla n. 200 asteesa, tai pikkusen yli. Paistoaika riippuu ihan siittä kuin rappeita niistä haluaa.

Jälleen kerran, helppoo ja hyvvää. Ja ne ylijääneet perunat voiki sit sohvalla lojuesa ja mukuloitten nukkuesa dippailla jääneeseen soosiin. :D

Ton verran niitä jäi. Eli ei taaska muistanu ottaa
kuvvaa ennen syämistä. :D