Piäni askel ihmiskunnalle, iso harppaus mulle.

Nyt tullee asiaa ratkasuista, niitten vetkuttamisesta ja päätöksenteon vaikeudesta. Tännään tuli otettua yks tulevaisuuten aikalaillaki vaikuttava iso askel. Nyt on olo vähä hassu, et mitä tulika tehtyä. Mut samalla askel on aika kevyt ku sai ison kysymysmerkin päänupin yläpualelta pois. Asiaa oon vatvonu pualin ja toisin oikeestaan koko vanhempain- ja hoitovappaan, käyny kauheeta juupaseipäs- painia itteni kans. Ja toki rassannu Miästä kyllästymisseen asti. "Nymmää sen teen, en mää voi, juupas, näin se on! Eiku emmää voi, ja mitä jos ja entäs sitte jaja..."  

Kyse on siis tyäasioista. Tai nyt kai voi sannoo et tyättömyysasioista. Menin siis ja irtisanoin itteni tännään. Olemasa on siis ollu vakituinen tyä, mut ei oo ennää. Tulevasta tyäpaikasta ei oo viälä tiatoo, eikä sen niin kiire ny oikeestaan ees oo. Viälä on hoitovappaata jäljellä, viälä tullee uusia paikkoja. Tai jottain. Jotkut voi ajatella et oonks mää ihan kaheli, tämmösesä taloudellisesa tilanteesa mennee ja luapuu vakituisesta tyästä, mut voin kertoo et nyt on hyvä fiilis. Luatan siihen et elämä kantaa ja tyätä löytyy tekevälle kyl. Ja ku kysseesä on viälä lapsiin ja sosiaalihommiin liittyvä ala, ni kyl niitä paikkoja aina löytyy.

Suurin syy tähän  periaatteesa radikaaliinki ratkasuun on tyäajat. Entisesä (outoo kirjottaa noin.) tyäpaikasa tyä oli melkein kokonaan ilta- ja viikonloppuvuaroja, eli äärimmäisen hankalia sovittaa piänten lasten hoitokuvioihin. Ku Miähelläki on päivätyäns lisäks maa- ja mettähommat, ni vaikeeta on. Ellastinen oli vuaden ku menin töihin, sillon tuli kokeiltua miten se sujjuu. Vaikka hoitopaikkana oli äärimmäisen joustava sukulaisratkasu, ihan liian ussein joutu sumplimaan hakemisia, viämisiä ja muita. Nyt niitä mukuloita on viälä yks enemmän, eikä sukulaishoitoka onnistu. Eli ei kiitos sille rumballe.

Nyt keskityn kotiäiteilyyn ja siihen et ne muksut on piäniä vaan kerran elämäsä. Ku tyäjutut on taas ajankohtasia, on kriteerinä päivätyä. Sillon voin varmasti olla illat, viikonloput ja pyhät kotona, olis säännöllinen elämänrytmi. Ei se mukuloillekka kiva oo et välttämättä kumpika vanhemmista ei oo nukkuaikaan kotona, vaikka isovanhemmat auttaiski. Sillon ku jäin Pikku-H:ta odottaesa kottiin, ei Ellastinen antanu mun ees laittaa itteens nukkumaan muutamaan viikkoon, ku "Sinä et laita nukkumaan, isi laittaa. Mene töihin.".  Se tuntu pahalta.

Kädet tärisi, vatta oli jännällä ja sydän hakkas. Mut nyt se on tehty. Isoja päätöksiä, tiätynlainen haikeuski. Se oli sentään mun ensimmäinen ihan oikee, aikuisten tyäpaikka. Mut joskus niitä ratkasuja on vaan tehtävä. Hyvältä tuntuu, vaikkei tulevaisuudesta hajua ookka. :)