Jäähyväiset heitetty.

Hahaa, pualiluvattomasti ryäväsin Miähen konneen käyttööni. Alkaa nyppiä pelkän puhelimen varasa roikkuminen. Eli pääsen ees hiukan laajemmin kirjottammaan. (Tosin täsä konneesa on ihan älyttömän surkeet näppäimet, meinaa vallan hermo mennä.)

Sunnuntaina oli kiva, mut toisaalta kovin haikeeki päivä. Joskus kevväällä tuli tiato et mun viimesen kymmenen vuaden ehdoton suasikkibändi meinais lopettaa. Eli siis PMMP:stä oli kyse. Ruisrokisa jo fiilisteltiin tippa linssisä, mutku tiato jäähyväisiartueesta tuli, tuli myäs semmonen "Pakko päästä, makso mitä makso"- olo. Onneks maltoin miäleni kuitenki hetken, enkä ostanu Tampereelle tai Turkuun lippuja. Meinaan ku tuli tiato jäähallikeikoista, ei ollu ennää kahta vaihtoehtoo edes et minne on päästävä. Jouduin siis jopa tykkäämään facebookisa Radio Suamipopista (Jaajo, yäääkk!), mut mitäpä sitä ei olis lippujen etteen tehny. :D Ja sitte vaan odottamista pari pitkää kuukautta.

Mut viime sunnuntaina vihdoin oli se päivä. Ja kannatti odottaa, olin niin onnellinen et pääsin sinne keikalle. Päästiin viälä tosi hyville paikoille, melkein etteen asti. Liki kolme tuntia + liki 30 biisiä = menetetty ääni, lukosa olevat korvat ja kippeet pohkeet. Eka kyynel tuli tirautettua jo Joutsenien aikana, tunnelataus oli hurja. Ja sen jälkeen tuli tirautettua kerran jos toisenki. Mut en ollu ainoo. :) Oli tosi kiva et biisejä tuli joka levyltä, jopa Lörpötys tuli välisoittona. Siinä kohtaa kyl taisin olla ainoo ketä osas sanat, heh. Ainoot kappaleet mitä jäin ehkä vähän kaipaamaan oli San Francisco ja Viimeinen valitusvirsi. Mut ilman noitaki oli ihan huippu. Riittävästi kunnon räyhäbiisejä ja reipasta meininkiä, mut kuitenki niitä rauhallisempia hetkiä.

Keikan jälkeen sai kaivella hoppeehilettä paidankauluksesta, oli hiukan ontto ja hassu olo. Et täsäks tää ny oli, mitä nyt mennään keikoille ja festareille kattomaan? Ja eiks ennää nyt sit tuu uusia hianoja biisejä. Voi ehkä tuntua hassulta, kuin mää ny yhtä bändiä ja sen lopettamista tällai surkuttelen. Mittään muuta musiikkia en ookka ikinä ottanu näin henkilökohtasesti, mut niin kliseistä ku onki ni näitten monia biisejä liittyy kiinteesti monniin mun elämänvaiheisiin. Saatikka et omistasin ylipäätään minkään bändin kaikkia levyjä, tai olisin käyny usseemman kertaan livenä kattomasa.

Ekan kerran tutustuin jo 2003. Kukkaan ei varmaan välttyny kuulemasta Rusketusraitoja tollon, mut mää tykkäsin alusta asti kappaleesta. Vaikka en varmaan ääneen kehdannukka sannoo. Kamoon hei, jotkut Popstars- tyypit ja kesäbiisi. Ei semmosesta voi vakavissaan tykätä. Diggailin siis salaa. Eka levy minkä ostin oli "Kovemmat kädet". Mut heti perrään piti mennä se "Kuulkaas enot"ki ostaan. Kovemmilta käsiltä tuli kuunneltua varsinki Oo siellä jossain mun- biisiä. Miäs oli armeijasa, ja ikävä oli kova. Siis nyyh, tää kertoo niin mun elämästä. Samalta levyltä yks lemppareita on Matoja. Sitä hoilattiin kovastikki uuden opiskelukaverini (nykyään Pikku-H:n kummitätskä, hyvä ystävä siis.) kans voimiemme tunnosa. Muutettu issoon kaupunkiin ja paljo uusia juttuja. Oltiin niin aikuisia. :) Kaikenlainen hauskanpito ystävien kans kiteytyy myäs tähän. Oltiin niin nuaria ja hualettomia. Mut elämä kulki etteenpäin ja seesty kovastikki. Kevväällä 2012 synty Pikku-H. Ykstoista päivää sen jälkeen oli Loimaan torilla PMMP:n levynjulkkarikeikka. Mää olin siälä äitini ja Ellastisen kans. Sillon kuulin Koko show'n ekkaa kertaa. Ei olis voinu enempää iskee. Siinä yävalvomissuasa tää oli äitivoimabiisi parhaimmillaan. Ja on viäläki. Voi että.

"Ei olla nuaria tyttöjä ennää.", totes mun siskoni ystävä keikan jälkeen. Nii, olipa karusti sanottu. Mut sammaan aikaan totta kuitenki. Kymmenen vuaden soundtrack pistetty pakettiin, kasvettu hädin tuskin täysikäsestä melkein kolmannelle kymmenelle. Melkosta. Mut vaikkei keikoille ennää pääsiskä, ni ainahan sitä voi laittaa levyn soimaan ja todeta "Vittu jee!" ja hetkeks kuvitella ittens parikymppiseks taas.


Ps. Kauhee Youtube-linkkien tulva, mut koittaakaas kuunnella joskus ajan kans. :)